Oliver tuli taloon

Viikko sitten tein päätöksen siitä, että alan kartoittaa villakoirapentueita ja mahdollisesti uutta kotia etsiviä noin vuosikkaita villakoiria. Tähtäimessä oli lähinnä toyuros, mutta kääpiökin kävisi.

Niinhän siinä sitten kävi, että Jyväskylän näyttelyssä minulle tarjottiin kahta toypentua ja yhtä 2-vuotiasta urosta, Oliveria. Oliver on kennelnimeltään Sarahill Divining Rod ja se on syntynyt 22.10.2011. Lauantaina se siis täytti 2 vuotta ja 4 kk.

Kävin hakemassa Oliverin koeajoon joiksikin viikoiksi lauantaina. Se on kasvanut isohkossa laumassa eikä sen kanssa ole oikein ehditty touhuta. Piia, Oliverin omistaja, kertoi, että se on hyvin paimenkoiramainen luonteeltaan: miellyttämishaluinen ja työintoinen. Helppo ja kiltti koira, mutta ei kuitenkaan mikään lapanen.

Ensimmäinen ilta meni siinä, että Koksi haastoi Oliveria leikkiin ihan koko ajan, nuuhkutteli sitä ja teki kaikkensa, että toinen olisi kiinnostunut. Oliver oli kärsivän näköinen ja yritti väistellä, pari kertaa näytti jo purukalustoakin ja murisi vaimeasti.

Oliverille ei oikein osaa mitään. Yksi erinomainen pointti on se, että se osaa olla rentona karstauksen ja muiden turkin hoitotoimenpiteiden ajan. Aloitin oppimaan oppimisen naksuttelun avulla heti lauantaina. Kahteen eri otteeseen naksuteltiin, mutta vielä ei lamppu syttynyt Oliverin päässä. Se ei siis vielä hiffannut mikä yhteys on naksahduksen ja sitä seuraavan namin välillä, mutta en usko että tämän ymmärtämiseen menee kauaa.

Piia oli kertonut, että sillä on tapana hyppiä pöydälle. Siitä huolimatta olin yllättynyt löydettyäni sen ruokapöydältä lauantai-iltana. Nopeasti se sieltä alas tuli alas-käskyn saatuaan.

Merkkailu oli myös puhetta. Kuinka ollakaan, Oliver merkkasi metallisen lattialla olevan säilytysastian heti saavuttuaan. Pääsin onneksi kieltämään heti napauttamalla sitä varovasti ja hellästi kylkeen. Koksin nähtyä merkkaamisen nosti sekin kinttua puista pianotuolia vasten. Tästäkin tuli palautetta. Ekaksi yöksi puin Oliverille vaipan, mutta sen jälkeen ei ylimääräisiä pissailuja sisälle ole tullut ollenkaan.

Oliver on ollut aivan hurjan onnellinen saamastaan huomiosta. Se on ollut paljon sylissäni.

Se on viettänyt yönsä häkissä turhan aktiivisuutensa vuoksi. Otin sen tietenkin sänkyyn nukkumaan heti alusta asti. Ekana yönä se hypähteli sängystä lattialle ja takaisin useita kertoja, mutta uskon sen johtuneen siitä, että se ei ollut vielä kotiutunut. Toisen päivän iltana pojat temusivat sängyssä keskenään ja nukkkuivat sulassa sovussa. Välillä molemmat nukkuivat myös lattialla.

Ekan kerran pojat leikkivät keskenään sunnuntai-iltana tunnettuaan toisensa 24 tuntia. Ei paha!

Ekojen päivien saldona ovat puolen tunnin yhteislenkki (Oliver ei vetänyt mahdottomasti, mutta pitää siihen puuttua silti) aivan jäisellä Soikkalantiellä, peruskäskyjen opettelu (pois pöydästä, ulos, sisälle, sohvalle, odota), naaman ja hännäntyven konetus (jestas miten helppoa Koksiin verrattuna, ei mennyt kuin 10 minuuttia) ja toisiimme tutustuminen.

Oliverin ruoka-annos on kooltaan 170 g päivässä. Tähän asti se on syönyt kerran päivässä klo 20 ja 22 välillä, mutta Piia sanoi, että sille saattaisi sopiakin paremmin ruokailu aamun illoin. Näin olen tehnyt. Se syö ihan käsittämättömän hyvin. Toivottavasti Koksi ottaisi oppia. Koksi oli ilmeisesti niin väsynyt lauantain näyttelyreissusta ja uudesta kaverista, että se ei syönyt sunnuntaina kuin vähän juustoa, mitä annoin palkkana.

Oliverin henki haiskataa hieman, vaikka senkin hampaita pestään, ei päivittäin mutta useamman kerran viikossa. Otan sille ohjelmaan päivittäisen hammaspesun kuten Koksillekin. Lisäksi annan Plaque off -jauhetta. Pitää myös hankkia luita.

Maanantaiaamuna jätin Koksin omaan huoneeseensa ja Oliverin kodinhoitohuoneeseen, minne laitoin sinne ekstrahyvin pehmustetun häkin ja siankorvan, jäniksenkorvan ja pari lelua.

Kotiin palattuani se otti minut hyvin neutraalisti vastaan. Mitään tuhoja se ei ollut tehnyt. Eipä ko. huoneessa varsinaisesti mitään tuhottavaa ollutkaan.

Tästä tämä lähtee.

Jyväskylän kv:stä ERI

Jyväskylän kv:sta en odottanut yhtikäs mitään, ja niin siinä kävikin, että saldo jäi ERI:in. Paljon oli hienoja koiria. Koksi esiintyi tänäänkin hienosti Katjan handlaamana.

Tuomarina oli Joyce O'Connor Irlannista. Tässä hänen arvostelunsa:

"Nice black. In good coat and condition. Nice head and expression. Good length of foreface. Nice dark eyes. Nice neck & shoulder. Good topline & tailset. Strong hind angulation. Nice tight feet. Moves freely, could be a little tighter in front."



Kuva: Karoliina Hasu.

 

 

Kuva: Karoliina Hasu.

Läheltä liippasi Tuusniemellä

Läheltä liippasi valioituminen Tuusniemen ryhmiksessä, suorastaan harmittavan läheltä: PU2 VASERT. Face to Face of Chanel Coco sai sertin ja oli ROP. Tuomarina Tuusniemellä oli potrugalilainen  Manuel LoureiroBorges. Koksi oli tänään ensimmäistä kertaa avoimessa luokassa. Muruva kääpiöitä oli ilmoitettu 14, joista 2 urosta avoimessa luokassa.

Koksin arvostelu oli seuraavanlainen:

"Nice head & expression. Excellent pigmentation. Good neck & topline. Excellent proportions. Ribcage well-developed. Nice coat. Good angulations. Beautiful mover."

Koksin esiintyi Katjan kanssa erittäin hyvin tänään. Pydällä Katja esitti sen vapaasti ensimmäistä kertaa ja Koksi oli seisonut ryhdikkäästi häntä pystyssä. Itse lymyilin  taasvähän kauempana, joten näkyvyys oli heikohko.

Tuusniemen Taimitarha oli näyttelypaikkana melko karu. Hyvää oli se, että kasvihuoneet olivat valoisia. Plussaa oli myös se, että lämpötila oli nollassa eikä hurjasti pakkasen puolella. Silti meinasi aamulla käydä kylmä jalkoihin.

Reissulle tuli matkoineen pituutta piirun vajaa 12 tuntia, josta ajoaikaa 6 tuntia.



Kuva: Katja Oinonen.

Se oli sitten siinä

Nimittäin tavoitteellinen treenaaminen. Keskiviikosta asti olen pyöritellyt mielessäni sitä, jatketaanko tokoa vai ei. Nyt vaan tuli stoppi. Luovuin ryhmäpaikasta.

Helppoa tämä ei ole. Vuodesta 2006 on treenaaminen ollut todella olennainen osa elämääni, ensin agia ja sitten tokoa viimeiset puolitoista vuotta.

Tähän asti treenaaminen on ollut kivaa. Kivaa oli myös kisaaminen agilityssa, vaikka siinä ei todellakaan koettu huippuhetkiä kovinkaan montaa kertaa. Koiraharrastuksen sosiaalista puolta ei myöskään sovi vähätellä. Olen tutustunut todella upeisiin ihmisiin ja viettänyt paljon hienoja hetkiä niin treeneissä, kisoissa kuin talkoissakin.

Nyt ei ole enää kivaa. Silloin on parempi lopettaa.

Olo on haikea, mutta helpottunut. Päätös on vihdoin tehty.

Koska tämä blogi on ollut lähinnä treeniblogi, lopetan sen aktiivisen ylläpidon. Silloin tällöin saatan jotain kirjoitella ja postailla kuvia, mutta katsotaan. Valioitumissertistä on toki pakko käydä kertomassa, jos sen joskus saamme.

Kiitos lukijoilleni. Toivotan teille hyviä hetkiä koirienne kanssa, ovat ne sitten treeneissä, kisoissa, lenkillä tai kotisohvalla toistenne seurasta nauttien. Minä keskityn nyt Koksin kanssa hauskanpitoon - doboillaan, temppuillaan, lenkkeillään ja ollaan vaan ja naatiskellaan.

Maaliskuussa 2013.

Jäätävää

Päivä 1 (29.1.2014)

Aloitin jääkauden torstaina 29.1.2014 palattuani kotiin töistä iltapäivällä. Avasin Koksin huoneen oven sanomatta sanaakaan ja ohjasin sen pihalle hiljaisuuden vallitessa. Koira näytti hämmästyvän sitä, että en puhu sille mitään enkä rapsuttele sitä. Kotiintulonihan on aina ollut melkoinen kaaos, missä koira hyppii yläpystyä ja huutaa mennessään. Kieltämisellä ei ole mitään vaikutusta. Raivaan tieni jotenkuten takaovelle, mistä koira singahtaa tekemään pari kunniakierrosta pihalla, minkä jälkeen se juoksee sisälle hyppimään vähän lisää. Tähän on nyt saatava joku tolkku.

Riekkuminen alkaa nyt vihdoin käydä niin kovasti mun hermoon, että vihdoin olen herännyt tekemään asialle jotakin. Riehuminen saa aikalailla karmeat mittasuhteet silloin, kun haen koiran hoidosta. Sitä haukkumisen ja hyppimisen määrää ei voi sanoin kuvailla.

En puhunut Koksille montaa sanaa ekana päivänä. Käytin sen pihalla pari kertaa remmissä ja laskin ulos pari kertaa yksin. Sisälle se tuli molemmilla kerroilla heti kutsuttaessa. Puolisen tuntia karstasin sen turkkia täyden hiljaisuuden vallitessa.

Illalla kokeilin josko parin tunnin huomioimattomuus saisi sen tokoilemaan paremmin, ja sehän itse asiassa teki hyvin töitä. Otin seuraamista, seuraamisesta istumista, perusasennosta maahan menoa ja muuten vain maihin menoa. Hyvin teki.

Doboiltiin myös vähän. Olotila oli sen verran raivoisa, että kaivoin vihdoin esiin viime kesänä hankkimani tasapainotyynyn ja pumppasin sen täyteen ilmaa. Laitoin sen lattialle, näytin tyynyä Koksille ja se hiffasi heti, että sen päälle pitää laittaa etutassut. Namilla ohjasin sitä pyörimään itsensä ympäri. Vastapäivään oli helpompi.

Kyllä on vaikeaa olla huomioimatta koiraa. Koksi yritti saada huomiota tulemalla napittamaan minua silmiin ollessani sohvalla ja tyrkyttämällä lelua. Olin kuin en olisi nähnytkään sitä. Sen hypätessä syliini käskin sen neutraalisti alas avittamalla hieman kädellä.

Treeneihin ei menty, kun kennelyskä jyllää ihan hulluna. Viimeksi ollaan ohjatuissa treeneissä oltu 8.1.

Yöksi annoin sen tulla sänkyyn, mutta en rapsutellut enkä jutellut yhtään.

Keskiyöllä käytin sen kerran pikapissillä remmissä. Neljän maissa se alkoi vinkua uudestaan ulos, mutta en reagoinut mitenkään. Vinkunaa ja haukkumista jatkui ehkä 10 minuuttia. Sen jälkeen se tuli sängyn viereen mesoamaan. En taaskaan sanonut mitään enkä varsinkaan nostanut sitä sänkyyn. Aikansa meuhkasi ja sitten hyppäsi itse punkkaan.

Päivä 2

Aamulla päästin koiran ulos -17 asteen pakkaseen muutamaksi minuutiksi. Kutsuin sitä kerran sisälle, mihin se ei reagoinut heti. Huono juttu.

Aamuvitskut se tuli ottamaan juosten, kun kutsuin sitä. Ennen töihin lähtöä otin sen hammasharjan esiin. Se kuuli, kun harja ja tahna kolahtivat lasia vasten. Koska se inhoaa hammaspyykkiä, ei se tullut keittiöön kutsusta. Virhe. Pesin sen hampaat hiljaisuuden vallitessa sohvalla, mihin se oli linnoittautunut.

Töihin lähtiessäni Koksi oli vakiopaikallaan mun punkassa, mistä se antoi nostaa itsensä syliin normaalia helpommin. Yleensä se heittäytyy täysin veteläksi, mutta nyt se jopa auttoi itse vähän. Taitaa olla hellyydenkipeä.

Kylläpä oli huono koiranomistaja -olo ajaessani töihin. Ikinäkoskaanmilloinkaan en ole ollut huomioimatta koiraa noin pitkää aikaa. Ehkä olisi ollut syytä.

Töistä ja kaupasta tullessani avasin Koksin boksin oven sanomatta taas mitään. Boksilla tarkoitan tässä siis sen huonetta, ei se missään häkissä päiviään vietä. Pari haukahdusta ja koira suuntasi takaovelle. Jestas. Vakiotervehdykseni "No moooi" on saanut sen todella kiihtyneeseen tilaan. Nyt kun olen ollut hiljaa, on se ollut 95 % rauhallisempi. Tätähän olisi ehkä voinut kokeilla jo aikaisemmin.

Laitoin tulet uuniin, Koksille töppöset jalkaan (pakkasta -17) ja lähdettiin 35 minuutin lenkille. Pakko oli saada vähän raitista ilmaa. Raivostuttaa se, että olen päästänyt tilanteen näin pitkälle. Inkin kanssa olin paljon enemmän natsi, mutta toisaalta se ei ollutkaan tuollainen pieni nappisilmä, minkä riekkuminen nyt ei juurikaan häiritse tai ainakaan kaada kumoon.

Tokoiltiin tänäänkin ja jo vain oli kivaa tekemistä. Luoksetulo oikein hyvä, liikkeestä seisominen samoin, liikkeestä maahanmenossa käsiapu, mutta meni, perusasennosta maahan meni kyllä, mutta empien ja hitaasti. Siinäpä ne päivän kontaktit sitten olivatkin.

Että on hankalaa olla hiljaa koko ilta.

Klo 01 koira pyrki taas ulos, ja käytin sen remmissä. Hätähän tuolla oli. Viideltä alkoi sama älämölö kuin eilisaamuna tehostettuna haukkumisella. Mitä lie mörköjä oli näkevinään. Vartin huutamisen jälkeen siirtyi makariin vinkumaan. Jostain syystä ei edes ärsyttänyt, ehkä siksi, että kello oli soimassa 5.20 ja ylösnousun aika oli joka tapauksessa lähellä. Jos show olisi alkanut neljältä, niin olisi varmasti ottanut pannuun enemmän. Sitkeä sissi toi jätkä on, propsit siitä.

Päivä 3

Aamulla pakkasta -19, joten pihakäynnille oli pakko pukea tossut. Yritti hieman vastustella, mutta alistui kohtaloonsa.

Koira on kahden viime päivän aikana syönyt melko huonosti. Eilen ei ollut edes päiväjärsittäväksi jättämäni kanankaulakaan mennyt alas, vaan se söi sen vasta kun tulin kotiin. Toivottavasti ei hurjasti laihdu, kun eka näyttely on parin viikon kuluttua.

Töistä tullessa samat kuviot kuin edellisinä päivinä eli ovi auki ja koira pihalle. Pari kertaa se hypähti minua vasten ja päästi muutaman hillityn haukahduksen, mutta ei mitään hallitsematonta kaaosta.

Viideltä aloiteltiin huoltotoimenpiteet. Leikkasin kynnet, nypin korvakarvat, putsasin korvat ja konetin kuonon, hännäntyven ja tassut. Hipihiljaa. Etutassujen konetus on edelleen rimpuilurämpyilyä, mutta loppuunhan se oli vietävä tälläkin kertaa. Puolitoista tuntia karstasin turkkia takuttomaksi. Karstaus ei ole mitään mielihommiani, jos ei ole Koksinkaan, mutta jo vain oli kiva pidellä sitä sylissä tassukarvojen selvittelyn ajan. Tunti ja kolme varttia meni koko hommaan.

Tokoilu maistui tänäänkin, oikein erityisen hyvin. Vitsi mitä seuraamista, hieno kontakti ja muutenkin asenne kohdallaan! Kaukoissa se yritti taas hiipiä lähelleni, mutta onnistuin saamaan pari hyvää maa-istu-maa -kombinaatiota. Pitkästä aikaa kokeilin myös maasta seisomista, ja kas, sehän meni upeasti.

Pari kiekkaa otettiin vielä tasapainotyynyllä, etutassut tyynyllä ja ympäri takatassujen avulla ja nyt menivät molemmat suunnat paljon paremmin kuin eilen.

Tämän lyhyen, mutta sitä mukavamman yhteisen treenituokion aikana ja jälkeen koira aivan selvästi nauroi. Näyttäisi tuottavan tuloksia tämä jääkausi ja sydämen kovettaminen. Minulle tämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta tuskin koira tästä rikki menee. Päinvastoin.

Päivä 4

Aamulla aloitin karstaamaan taas klo 7.40, sitten pesu ja kuivaus. Aikaa meni yhteensä 2,5 tuntia.

Kahdeltatoista oli trimmausaika ja sieltä päästiin kotimatkalle klo 13.15.

Hoitotoimenpiteiden aikana olin edelleen mahdollisimman hiljaa ja puhuin vain välttämättömän.

Iltapäivällä laitoin koutsille viestiä, että me jatketaan ryhmässä, jos vaan vielä sekaan mahtuu. Treeneihin ei tosin mennä jos kennelyskäepidemia jatkuu edelleen ja uusia sairastumisia tulee esille.

Päivä 5

Vähän ennen puoltapäivää lähdettiin lenkille. Käveltiin ensin uimarannalle, mistä jään kautta venepoukamaan. Matkaa tuli lähes 6 kilsaa ja aikaa meni reilu tunti. Jäällä oli vajaat 10 cm lunta. Lumi hieman paakkuntui koiran tassuihin, joten välillä pysähdeltiin, kun Koksi halusi järsiä paakkuja pois. Koko lenkillä emme nähneet ensimmäistäkään ihmistä lukuunottamatta naapurin isäntää, joka oli auraamassa etupihaa lähtiessämme.

Iltapäivällä katselin telkkaria ja ekaa kertaa sitten keskiviikon pyysin Koksin syliin. Siihen se tuli super iloisena. Annoin sen olla viitisen minuuttia, minkä jälkeen se alkoi mäiskiä tassulla. Saman tien käskin sen alas, ja se totteli välittömästi. Kutsuin sen hetken kuluttua takaisin, ja sitten malttoi jo maata sylissä rauhallisesti. Siinä se pötkötteli ehkä vartin verran, kunnes poistui omia aikojaan.

Illalla tokoiltiin, tasapainoiltiin ja doboiltiin. Kivaa oli. Ja koira kuulolla!

Päivä 8

Jääkausi on jatkunut, ja koira on mm. pihalta kutsuttaessa tullut salamannopeasti sisälle joka ainoa kerta. Odotukset olivat korkealla, kun matkasimme illalla ohjattuihin treeneihin.

Ennen varsinaista treeniä otin pientä pätkää seuraamista, ja jestas mikä asenne ja kontakti! Aivan upeaa pätkää, hienointa mitä koira on koskaan tehnyt.

Siitä olikin sitten vain yksi tie, ja se oli alaspäin. Kehäänmenotarkastuksessa olisi marssinut määrätietoisesti tuomarin ohi. Luoksepäästävyydessä ei pysynyt perusasennossa, vaan nousi ylös ja lipaisi koutsin kättä. Paikkamakuussa menin vain muutaman metrin päähän. Paikallaan se pysyi, mutta haisteli mattoa koko ajan, mistä kävin kieltämässä kaksi kertaa. Tullessani sen vierelle se nousi ylös.

Tämän jälkeen jokaiselle koiralle oli varattu vartti yksilöjuttuja. Me otettiin hyppyä. Koksi oli aivan holtiton, vähän niin kuin Jorma Eton Suomalainen-runossa:

 

”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään”...

Koira siis ei hypännyt kun käskin, hyppäsi kun en käskenyt, hyppeli ilman käskyä omia aikojaan esteen yli ja takaisin, lähti haistelemaan omiaan, tuli jos huvitti. Koppasin koiran syliin, vaihdoin pari sanaa koutsin kanssa ja poistuin kotimatkalle.

Koutsi ehdotti, että voitaisiin kokeilla vielä sitä, että otan treeneihin häkin mukaan ja koira saisi odottaa vuoroaan siinä. Jos ei tekeminen maistu oman vuoron tultua, niin koira takaisin häkkiin. Ehkä testataan tämä vielä. Aika epätoivoiselta vain tuntuu. Jos viikon jääkaudesta käteen jäävä saldo on se, että koira tekee upeasti viisi minuuttia ohjatuissa treeneissä, niin aika heikkoa on. Kotonahan siitä on alkanut tulla varsin kiva kaveri, mutta tavoitteellisen treenaamiseen olisin toivonut ehkä noin tuhat kertaa parempaa tulosta.