Isa oli juhannuspentu. Se syntyi 25.6.1995. Minulle ei koskaan pitänyt tulla sakemannia. Se oli yksi niistä harvoista roduista, minkä pentua en missään tapauksessa itselleni halunnut. Sydämeni suli kuitenkin täysin, kun näin yhdeksänviikkoisen sakemannin pennun tallustelevan Lappeenrannassa Kasinon edustalla isoine korvineen. Tämä tapahtui kesä- tai heinäkuussa 1995. En ollut koskaan nähnyt yhtä suloista koiranpentua. Muutaman viikon kuluttua silmiini osui myynti-ilmoitus Helsingin Sanomissa. "Myytävänä saksanpaimenkoiranpentuja Jyväskylässä." Niitä lähdettiin katsomaan siltä istumalta. Tuolloin ei käynyt pienessä mielessäkään, että ehkä sukutauluja olisi hyvä edes jonkin verran vilkaista. Ehei. Narttupentu varattiin, ja se haettiin kotiin Susannan päivänä 11.8.
Isalla oli todella suuria iho-ongelmia koko ikänsä. Ne alkoivat korvien töhnimisenä pikkupentuna ja jatkuivat kutisevana ihottumana läpi sen elinajan. Noin vuoden ikäisenä selvisi eliminaatiodieetin avulla, että se on allerginen naudalle. Tämä helpotti sen elämää huomattavasti, sillä iho-oireet pysyivät melko hyvin kurissa kunhan se ei saanut murustakaan naudanlihaa. Korvissa sillä oli hiivaa säännöllisen epäsäännöllisesti.
Kesäisin Isa rakasti uimista. Isan ensimmäinen koti sijaitsi Saimaan rannalla. Se olisi ollut koko ajan järvessä, jos sitä ei olisi estänyt. Se kahlasi rantaveteen ja lähti uimaan pienen lenkin palaten takaisin omia aikojaan. Mielelläni olisin antanut sen puljata vedessä vaikka koko kesän, mutta märkä turkki hautoi sen ihoa, ja seurauksena oli vähintään kerran kesässä kurja vaiva; märkivä hot spot.
Isan kaveriksi otettiin saksanpaimenkoirauros marraskuussa 1995. Furi oli upea kakara - vilkas ja rohkea pentu. Raivokkuudestaan se nimensäkin sai (furious). Ikävä kyllä sillä oli synnynnäinen munuaisvika, ja se jouduttiin lopettamaan 16-viikkoisena pentuna.
Toinen sakemanniuros tuli taloon kesällä 1996. Ferro (Qwaydon's Ferro) oli syntynyt 7.2.1996 ja oli meille tullessaan noin neljän kuukauden ikäinen. Koirista tuli nopeasti hyvät ystävät. Ferro oli muuten kiva koira, mutta jälkeenpäin ajatellen sen on täytynyt olla koko ajan kipeä, sillä uloslähteminen sen kanssa oli mahdotonta riekkumista, välillä jopa näykkimistä. Käveltyään pienen hetken sen vasemman takajalan liikerata muuttui kummallisen kiertäväksi. Sillä oli varmasti lonkkakipuja. Myöhemmin se joutui karkureissun seurauksena auton tönäisemäksi aivan kotipihan lähellä, ja sen jälkeen se alkoi kävellä niin huonosti, että se jouduttiin lopettamaan neljävuotiaana.
Isa ja Ferro oppivat veneilemään pienestä pitäen. Ensimmäisellä venereissulla, ollessaan 9 viikon ikäinen, Isa putosi Susanna-veneestämme. Se saatiin onneksi noukittua ylös. Mitään traumoja sille ei putoamisesta aiheutunut. Seuraavassa veneessämme, Oskarissa, Isa ja Ferro pitivät vahtia mm. Anttolan satamassa. Olimme jättäneet koirat alakertaan korkean portin taakse lähtiessämme kauppareissulle, mutta jotenkin ne olivat könynneet sen yli ja pasteerasivat yläkannella palatessamme veneelle. Eipä tarvinnut ainakaan pelätä kutsumattomia vieraita veneessä kahden sakemannin ollessa vahdissa.
Isan kanssa ei oikeastaan harrastettu mitään muuta kuin lenkkeilyä ja yleistä pöllöilyä. Agilitya kokeilin pari kertaa, mutta se oli sen verran koira-aggressiivinen, että sen lähdettyä jahtaamaan erästä pikkukoiraa toisissa treeneissä, katsoin parhaaksi vetäytyä koko touhusta. Näyttelyihin sen kanssa ei voinut mennä, sillä se oli aivan liian suuri nartuksi. Se painoikin reilusti yli 30 kiloa.
Pidin Isaa hyvin harvoin hihnassa. Se juoksenteli muutaman metrin päässä minusta, ja tuli aina vierelle kutsuttaessa. Yhden ainoan kerran se ei ollut antaa kiinni. Tämä tapahtui sen ollessa noin neljän kuukauden ikäinen. Olimme kyläilemässä Helsingissä ja lähdin käyttämään koiran aamulenkillä läheisessä metsikössä. Laskin sen tietenkin irti. Kotiinlähdön koittaessa mimmi ei tullutkaan luo, vaan lällätteli muutaman kymmenen sentin päässä puolen tunnin ajan. Vihdoin sain sen kiinni. Tämä episodi jäikin viimeiseksi, jos ei ota mukaan paria karkureissua, mistä se onneksi palasi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.
Isa ei oikein sietänyt Ferron lisäksi muita koiria, varsinkaan kytkettynä ollessaan. Se oli myös kova piippaamaan, mikä oli todella ärsyttävä piirre. Muita huonoja puolia sillä ei ollutkaan, jos nyt mahdotonta karvanlähtöä 365 päivää vuodessa ei ota huomioon.
Kesällä 2002 muutimme vuonna 1969 rakennettuun taloon. Isa nukkui tässäkin talossa lattialla sänkyni vieressä. Makuuhuoneessamme oli alkuperäinen kokolattiamatto. Ihmettelin, kun Isan iho-oireet lisääntyivät räjähdyksenomaisesti heti muuttomme jälkeen. Vasta Isan kuolemaa seuraavana kesänä, kun revimme kaikki kokolattiamatot pois tajusin, mistä ongelmat aiheutuivat. Matot olivat aivan murenemispisteessä ja täynnä kaiken maailman itiöitä ja muita ällötyksiä. Isa-rukan iho ei yksinkertaisesti kestänyt tätä. Jos olisin tämän tiennyt, olisin ehkä saanut pitää sen luonani kauemmin.
Jouluna 2003 jouduin vihdoin tekemään päätöksen Isan päivien päättämisestä. Sen iho oli todella huonossa kunnossa kaikesta hoitamisesta huolimatta. Päätös olisi pitänyt tehdä jo puoli vuotta aiemmin, mutta en vain voinut luopua koirasta.
28.12.2003 oli hirvittävä päivä. Iltapäiväksi oli varattu aika eutanasiaan. Vein Isan aamupäiväksi työpaikalleni saadakseni olla sen kanssa viimeiseen saakka. Työmatkalla soi radiossa Eric Claptonin Tears in heaven. En voi vieläkään kuunnella tätä kappaletta itkemättä.
 |
| Juhannuskoira Isa viimeisenä juhannuksenaan vuonna 2003. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti