Keskiviikkona päästiin pitkästä aikaa ryhmätreeneihin. Kaksi kertaa on jäänyt välistä. Väliin on jäänyt myös järkevä ja tavoitteellinen kotitreenaaminen useasta syystä. Tämä näkyi treeneissä hyvin selvästi. Koira ei ollut pätkääkään kuulolla, maton hajut kiinnostivat enemmän kuin yhteinen tekeminen ja mulla meinasi loppua hermot, kun hommasta ei vaan ollut tulla yhtikäs mitään. Alla hyvin lyhyt itkuvirsimainen kertaus keskiviikon karmeuksista:
Kehäätulotarkastus ja luoksepäästävyys: tämä oli ainoa, mikä meni hyvin. "Tuomarina" taas yksi ryhmäläisistä. Luoksepäästävyydessä koira oli liponut huuliaan, luultavasti rauhoitellakseen itseään. En ihmettele, sehän kokee liikkeen ahdistavana. Pysyi kuitenkin paikallaan. Hyppäsi tuomarin jalkoja vasten, mikä ei ole toivottavaa, mutta Koksin varautuneisuuden huomioon ottaen ei mikään nirhaan_ranteet_auki -juttu kuitenkaan itselleni.
Kaukot: no okei, tämäkin meni ihan kohtuullisesti. Nousi seisomaan maastakin ekaa kertaa kodin ulkopuolella.
Paikkkamakuu: muuten hyvä, mutta tullessani koiran sivulle se ennakoi ja nousi seisomaan.
Jäävät: ei suostunut pysähtymään eikä varsinkaan jäämään niille sijoilleen käskyn saatuaan. Ihan kuin ei oltaisi ikinä koskaan milloinkaan treenattu tätä. Palattiin jopa siihen, että minä peruutin ja koira pysähtyi mun edessä, jolloin namilla takapalkka. Seisomaan jäämistä hinkattiin kauan, mutta kun ei niin ei.
Seuraaminen: otettiin ryhmässä pujotteluna. Löysää seuraamista nakin imussa. Jipii. Ärsyttää, kun koira raahustaa perässäni sen näköisenä, että voiko mikään maailmassa olla tylsempää.
Luoksetulo: ekalla varasti, tokalla ei sitten enää lähtenyt kutsusta. Että silleen.
Kahden kääpiövillakoiran, Koksin ja Oliverin, elämää kentillä, kehissä ja kotona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti