Onpa hiljaista. Veimme Koksin kanssa Brunon juuri kotiinsa. Kotiin tultua Koksi juoksi ensimmäisenä omaan huoneeseensa, siis sinne, missä se viettää päivät, kun olen poissa. Sieltä alkoi kuulua vinkuminen. Luonnollisesti ajattelin, että voi ressukkaa, joko sille tuli ikävä Brutusta. Kissanviikset, äijä ei vain yltänyt ottamaan pikkupakastimen päälle nostamiani possunkorvia. Se muuten reagoi precis samalla tavalla silloin, kun tulin kotiin saateltuani Inkin paremmille agilitykentille - tsekkasi onko kaveri missä, ja kun ei näkynyt, kävi järsimään luuta tyytyväisen näköisenä. Korvat ovat olleet pakastimen päällä keskiviikosta asti, mutta tähän mennessä Koksi ei ole eleelläkään ilmaissut haluavansa niitä. Halusi vissiin säästää ne itselleen. Luut ja herkut ovat tämän viikon olleet piilossa, kun niistä tuli poikien kesken vähän nokkapokkaa.
Kyllähän toisesta koirasta iloa olisi sekä Koksille että itselleni, mutta tuumataan nyt vielä. Oli kiva testata miten Koksi tulee toimeen itsensä kokoisen koiran kanssa. Kaikki meni hienosti, mitä nyt pientä sanomista tuli herkuista, mutta kyllä nyt sen verran pitää päästä sanomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti