Juhannusviikonloppuna ollaan jatkettu lyhyitä treenipätkiä pari kolme kertaa päivässä. Tämänpäiväisissä iltatreeneissä tapahtui jonkin sortin läpimurto: Koksin tekeminen oli taas sitä iloista ja innokasta työskentelyä, minkä pelkäsin hävinneen jonnekin!
Aloitettiin kontaktiharjoituksesta. Pyydän koiran aina ensin istumaan, mutta koska maahanmenoa on jankattu useita päiviä, löi koira itsensä maihin ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Nostatin sen istumaan ja sitten hommiin. Ensimmäistä kertaa heilutin juustopaloja noin 20 sentin päässä koiran korvista ylösalas ja ympäri näin. Koira vain napitti silmiin reilusti yli 5 sekuntia. Oikein häkellyin, kun heti, kun olin saanut namit käsiini ja aloin niitä liikutella, siirsi koira katseeni silmiini ja napitti vain. Vannon, että sen pään päällä olevassa kuplassa luki: "Idiootti, mutta tehdään niin kuin sä haluat. Happy now?" Kolme toistoa, ja kaikissa sama juttu: onnistuneita suorituksia.
Otin maahanmenoa ilman perusasentoon tuloa ihan vain edessäni, ja sekin onnistui ihan uskomattoman hienosti. Napakka maahanmeno hyvällä kontaktilla. Ei jestas, voiko tämä olla tottakaan?
Vielä jäävistä liikkeistä treenattiin pysähtymistä. Itse seuraamiseen piti innostaa äänellä, kun koira raahusti liian kaukana, mutta se heräsi eloon, kun tajusi, että pelkän seuraamisen sijaan otetaankin pysähtymistä. Käsiavulla ja stop-käskyllä koira pysähtyi ja pystyin jatkamaan matkaa yhden askeleen koiran jäädessä seisomaan. Tästä takapalkka. Ekaa kertaa pystyin jättämään koiran paikalleen edes lyhyeksi aikaa niin, että se tosiaan jää siihen eikä lähde hiippailemaan mun perään. Hyvänen aika, tässähän vallan ilahtuu.
Aamulla otettiin perusasennosta maahan menemistä ja lyhyttä paikkamakuuta siten, että olin itse polviseisonnassa koiran vieressä ja siirtelin polviani sivuttain ja taaksepäin peruuttaen. Olen siis palannut aivan alkeisiin. Tällä tavalla opetin koiralle perusasennon pentuna. Polviseisonnassakin koira paineistuu, kun palaan sen vierelle. Täytyy edetä ns. vauva-askelin.
Koksin haluttomuuteen saattaa olla ihan selkeä syy: kyllästyminen ja liian vähäinen kehuminen ja innostaminen. Missäs se peili taas olikaan?
Kahden kääpiövillakoiran, Koksin ja Oliverin, elämää kentillä, kehissä ja kotona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti