Inki vapaa

Eilen keskiviikkona annoin toisen annoksen Diapamia illalla. Inki kertoi taas katseellaan, että hänen mielestään olotilassa on jotain mätää. Viikkoon se ei ole tullut lempipaikalleen sohvannurkkaan, mistä se on tarkkaillut maailman menoa. Se on poikkeuksellisesti nukkunut ja oleillut lattialla. Uskon, että sohvalle nouseminen on aiheuttanut sille kipuja.

Aamulla se taas rähähti Koksille, joka leikki noin metrin päässä. Joko sillä on pahasti kipuja tai sillä viiraa päässä tai molempia. Se on tosi hellyydenkipeä, mistä veikkaisin sen olevan kivulias.

Aamupäivän mietin miten edetä ja mikä on koiran edun mukaista. Vaikka Carthrophen-pistokset auttaisivatkin, niin sekä ell että Inkin hieroja sanoivat tällä viikolla, että yksi törmäys johonkin tai liukastuminen tekee luultavasti pahaa jälkeä murtaen selästä silloittuman tai useamman. Kamalalta tuntuu viedä ulkopuolisen silmin terve koira piikille, mutta toisaalta haluanko odottaa sitä, että joudun kantamaan kivusta huutavan koiran lopetettavaksi?

Tuntuu niin pahalta ja siltä, että olen huono ihminen ja kelvoton koiranomistaja, jos nyt luovun siitä. Se vaan ei ole nyt onnellinen. Kotikoirana hissuttelee. Ei agia, ei edes lelun perässä juoksemista. Hankeen sitä ei voi viedä. Pelkkää remmilenkkeilyä. Kipua. Ärinää koirakaverille. Haukkumista joka rasahdukselle. Ravaamista ikkunasta toiseen. Älytöntä kiihtymistä ulos lähtemisestä, vaikka vain takapihalle. Onko se elämisen arvoista elämää?

Suurinta rakkautta on päästää pois silloin kun sen aika on. Tänään iltapäivällä se aika tuli.

Inki vapaa. Mene vaan.

Hetki ennen viimeisiä jäähyväisiä.