Koksi on Suomen muotovalio!

Tänään se sitten tapahtui - Koksi valioitui Enon ryhmänäyttelyssä! Tätä päivää on odotettu, ja tuntuu juuri niin hienolta kuin kuvittelin!

Lähdimme ajamaan Joensuun takana, 260 kilometrin päässä sijaitsevaan pikkuruiseen Enoon aamuseitsemän jälkeen. Matkalla koppasimme mukaan Katjan. Koko matkan satoi, Mikkelin päässä vettä ja Varkaudesta alkaen räntää.

Enossa oli yllättävän paljon lunta.  Näyttely järjestetettiin Urheilutalolla. Parkkipaikka oli loskan peitossa. Meidät ohjattiin aivan perimmäiseen parkkiin, ja valitellessani parkkimiehille matkan pituutta häkin ja muiden vermeiden kanssa saimmekin uuden paikan hieman lähempää. Kiitos heille! Toki tavarat olisi voinut purkaa sisäänkäynnin läheisyydessä, mutta en arvannut, että parkki voisi sijaita niinkin kaukana.

Sisätiloiltaan näyttelypaikka oli oikein hyvä. Pienihän se toki oli, mutta koko urheiluhallin lattia oli peitetty paksulla voimapaperilla ja kaikki kehät oli matoitettu täysin. Hallissa ei myöskään kaikunut. Yläkerrassa oli kahvio ja katsomo, mistä näki yllättävän hyvin kehiin.

Yllätyksekseni näyttelypaikalla oli Koksin kasvattaja Eija Halonen. Katjan ehdotuksesta kävin kysymässä häneltä josko hän voisi esittää Koksin, mihin hän suostuikin.

Katja kunnosti Koksin ja sitten vain odoteltiin. Kehät olivat lähes tunnin myöhässä. Muruva-kääpiöitä oli ilmoitettu 9: 2 pentua, 2 junioriluokan urosta, 2 avoimen luokan urosta Koksin lisäksi, 2 junioriluokan narttua ja 1 avoimen luokan narttu. Toinen junnunartuista oli Eijan kasvatti Haydee's Guess (Ira).

Tuomarina toiminut Markku Kipinä teki päätöksensä avoimen luokan urosten parhaasta hyvin nopeasti, ja niin Koksi jatkoi paras uros -kehään, minkä se voitti. Olin katsomassa kehää ylhäällä katsomossa, ja vain vaivoin sain oltua hiljaa nähdessäni kuinka Kipinä asetti Koksin ykköseksi. Katja palasi kehästä sertiruusukkeen kanssa. Oi onnea! Ensimmäinen valioni!

Tämän jälkeen oli tietysti vuorossa narttukehä, minkä voitti Eijan Ira. ROP-kehään piti vaihtaa Katja Koksin handleriksi, koska Eija tietysti esitti Iran. Yllättäen Koksi ei suostunutkaan esiintymään nyt Katjan kanssa, vaan fiksoitui Eijaan. Parhaaksi tuomari asettikin Iran, joten Koksi oli VSP. Ei harmittanut yhtään! Tuomari oli vielä sanonut, että ROP ja VSP olivat päivän parhaat kääpiöt ja että Koksi oli hieno koira, mutta että Ira oli vieläkin hienompi. Upeaa kuulla tällaista näyttelyuran päätössanoiksi.

Tässä vielä Markku Kipinän arvostelu:

"Tyylikäs, erittäin tasapainoisesti rakentunut, ryhdikäs uros. Pitkälinjainen pää. Hyvä purenta. Erinomainen ylälinja ja häntä. Hyvät kulmaukset. Hieman litteät etutassut. Turkki tulossa lupaavasti. Liikkuu erinomaisesti."

Näyttelyn aikana oli aikamoinen lumisade, ja sohjon määrä parkkipaikalla oli lisääntynyt merkittävästi. Jostain syystä trimmauspöydän ja häkin vetäminen loskassa ei harmittanut pätkääkään.

Mikkeliin saavuttuamme heitin Katjan kotiin ja matkasin Piian luokse, missä teimme paperit Oliverista. Hän on nyt virallisesti minun.

Upea naistenpäivä, kertakaikkiaan.

Kuva: Katja Oinonen.

Oliver tuli taloon

Viikko sitten tein päätöksen siitä, että alan kartoittaa villakoirapentueita ja mahdollisesti uutta kotia etsiviä noin vuosikkaita villakoiria. Tähtäimessä oli lähinnä toyuros, mutta kääpiökin kävisi.

Niinhän siinä sitten kävi, että Jyväskylän näyttelyssä minulle tarjottiin kahta toypentua ja yhtä 2-vuotiasta urosta, Oliveria. Oliver on kennelnimeltään Sarahill Divining Rod ja se on syntynyt 22.10.2011. Lauantaina se siis täytti 2 vuotta ja 4 kk.

Kävin hakemassa Oliverin koeajoon joiksikin viikoiksi lauantaina. Se on kasvanut isohkossa laumassa eikä sen kanssa ole oikein ehditty touhuta. Piia, Oliverin omistaja, kertoi, että se on hyvin paimenkoiramainen luonteeltaan: miellyttämishaluinen ja työintoinen. Helppo ja kiltti koira, mutta ei kuitenkaan mikään lapanen.

Ensimmäinen ilta meni siinä, että Koksi haastoi Oliveria leikkiin ihan koko ajan, nuuhkutteli sitä ja teki kaikkensa, että toinen olisi kiinnostunut. Oliver oli kärsivän näköinen ja yritti väistellä, pari kertaa näytti jo purukalustoakin ja murisi vaimeasti.

Oliverille ei oikein osaa mitään. Yksi erinomainen pointti on se, että se osaa olla rentona karstauksen ja muiden turkin hoitotoimenpiteiden ajan. Aloitin oppimaan oppimisen naksuttelun avulla heti lauantaina. Kahteen eri otteeseen naksuteltiin, mutta vielä ei lamppu syttynyt Oliverin päässä. Se ei siis vielä hiffannut mikä yhteys on naksahduksen ja sitä seuraavan namin välillä, mutta en usko että tämän ymmärtämiseen menee kauaa.

Piia oli kertonut, että sillä on tapana hyppiä pöydälle. Siitä huolimatta olin yllättynyt löydettyäni sen ruokapöydältä lauantai-iltana. Nopeasti se sieltä alas tuli alas-käskyn saatuaan.

Merkkailu oli myös puhetta. Kuinka ollakaan, Oliver merkkasi metallisen lattialla olevan säilytysastian heti saavuttuaan. Pääsin onneksi kieltämään heti napauttamalla sitä varovasti ja hellästi kylkeen. Koksin nähtyä merkkaamisen nosti sekin kinttua puista pianotuolia vasten. Tästäkin tuli palautetta. Ekaksi yöksi puin Oliverille vaipan, mutta sen jälkeen ei ylimääräisiä pissailuja sisälle ole tullut ollenkaan.

Oliver on ollut aivan hurjan onnellinen saamastaan huomiosta. Se on ollut paljon sylissäni.

Se on viettänyt yönsä häkissä turhan aktiivisuutensa vuoksi. Otin sen tietenkin sänkyyn nukkumaan heti alusta asti. Ekana yönä se hypähteli sängystä lattialle ja takaisin useita kertoja, mutta uskon sen johtuneen siitä, että se ei ollut vielä kotiutunut. Toisen päivän iltana pojat temusivat sängyssä keskenään ja nukkkuivat sulassa sovussa. Välillä molemmat nukkuivat myös lattialla.

Ekan kerran pojat leikkivät keskenään sunnuntai-iltana tunnettuaan toisensa 24 tuntia. Ei paha!

Ekojen päivien saldona ovat puolen tunnin yhteislenkki (Oliver ei vetänyt mahdottomasti, mutta pitää siihen puuttua silti) aivan jäisellä Soikkalantiellä, peruskäskyjen opettelu (pois pöydästä, ulos, sisälle, sohvalle, odota), naaman ja hännäntyven konetus (jestas miten helppoa Koksiin verrattuna, ei mennyt kuin 10 minuuttia) ja toisiimme tutustuminen.

Oliverin ruoka-annos on kooltaan 170 g päivässä. Tähän asti se on syönyt kerran päivässä klo 20 ja 22 välillä, mutta Piia sanoi, että sille saattaisi sopiakin paremmin ruokailu aamun illoin. Näin olen tehnyt. Se syö ihan käsittämättömän hyvin. Toivottavasti Koksi ottaisi oppia. Koksi oli ilmeisesti niin väsynyt lauantain näyttelyreissusta ja uudesta kaverista, että se ei syönyt sunnuntaina kuin vähän juustoa, mitä annoin palkkana.

Oliverin henki haiskataa hieman, vaikka senkin hampaita pestään, ei päivittäin mutta useamman kerran viikossa. Otan sille ohjelmaan päivittäisen hammaspesun kuten Koksillekin. Lisäksi annan Plaque off -jauhetta. Pitää myös hankkia luita.

Maanantaiaamuna jätin Koksin omaan huoneeseensa ja Oliverin kodinhoitohuoneeseen, minne laitoin sinne ekstrahyvin pehmustetun häkin ja siankorvan, jäniksenkorvan ja pari lelua.

Kotiin palattuani se otti minut hyvin neutraalisti vastaan. Mitään tuhoja se ei ollut tehnyt. Eipä ko. huoneessa varsinaisesti mitään tuhottavaa ollutkaan.

Tästä tämä lähtee.

Jyväskylän kv:stä ERI

Jyväskylän kv:sta en odottanut yhtikäs mitään, ja niin siinä kävikin, että saldo jäi ERI:in. Paljon oli hienoja koiria. Koksi esiintyi tänäänkin hienosti Katjan handlaamana.

Tuomarina oli Joyce O'Connor Irlannista. Tässä hänen arvostelunsa:

"Nice black. In good coat and condition. Nice head and expression. Good length of foreface. Nice dark eyes. Nice neck & shoulder. Good topline & tailset. Strong hind angulation. Nice tight feet. Moves freely, could be a little tighter in front."



Kuva: Karoliina Hasu.

 

 

Kuva: Karoliina Hasu.

Läheltä liippasi Tuusniemellä

Läheltä liippasi valioituminen Tuusniemen ryhmiksessä, suorastaan harmittavan läheltä: PU2 VASERT. Face to Face of Chanel Coco sai sertin ja oli ROP. Tuomarina Tuusniemellä oli potrugalilainen  Manuel LoureiroBorges. Koksi oli tänään ensimmäistä kertaa avoimessa luokassa. Muruva kääpiöitä oli ilmoitettu 14, joista 2 urosta avoimessa luokassa.

Koksin arvostelu oli seuraavanlainen:

"Nice head & expression. Excellent pigmentation. Good neck & topline. Excellent proportions. Ribcage well-developed. Nice coat. Good angulations. Beautiful mover."

Koksin esiintyi Katjan kanssa erittäin hyvin tänään. Pydällä Katja esitti sen vapaasti ensimmäistä kertaa ja Koksi oli seisonut ryhdikkäästi häntä pystyssä. Itse lymyilin  taasvähän kauempana, joten näkyvyys oli heikohko.

Tuusniemen Taimitarha oli näyttelypaikkana melko karu. Hyvää oli se, että kasvihuoneet olivat valoisia. Plussaa oli myös se, että lämpötila oli nollassa eikä hurjasti pakkasen puolella. Silti meinasi aamulla käydä kylmä jalkoihin.

Reissulle tuli matkoineen pituutta piirun vajaa 12 tuntia, josta ajoaikaa 6 tuntia.



Kuva: Katja Oinonen.

Se oli sitten siinä

Nimittäin tavoitteellinen treenaaminen. Keskiviikosta asti olen pyöritellyt mielessäni sitä, jatketaanko tokoa vai ei. Nyt vaan tuli stoppi. Luovuin ryhmäpaikasta.

Helppoa tämä ei ole. Vuodesta 2006 on treenaaminen ollut todella olennainen osa elämääni, ensin agia ja sitten tokoa viimeiset puolitoista vuotta.

Tähän asti treenaaminen on ollut kivaa. Kivaa oli myös kisaaminen agilityssa, vaikka siinä ei todellakaan koettu huippuhetkiä kovinkaan montaa kertaa. Koiraharrastuksen sosiaalista puolta ei myöskään sovi vähätellä. Olen tutustunut todella upeisiin ihmisiin ja viettänyt paljon hienoja hetkiä niin treeneissä, kisoissa kuin talkoissakin.

Nyt ei ole enää kivaa. Silloin on parempi lopettaa.

Olo on haikea, mutta helpottunut. Päätös on vihdoin tehty.

Koska tämä blogi on ollut lähinnä treeniblogi, lopetan sen aktiivisen ylläpidon. Silloin tällöin saatan jotain kirjoitella ja postailla kuvia, mutta katsotaan. Valioitumissertistä on toki pakko käydä kertomassa, jos sen joskus saamme.

Kiitos lukijoilleni. Toivotan teille hyviä hetkiä koirienne kanssa, ovat ne sitten treeneissä, kisoissa, lenkillä tai kotisohvalla toistenne seurasta nauttien. Minä keskityn nyt Koksin kanssa hauskanpitoon - doboillaan, temppuillaan, lenkkeillään ja ollaan vaan ja naatiskellaan.

Maaliskuussa 2013.

Jäätävää

Päivä 1 (29.1.2014)

Aloitin jääkauden torstaina 29.1.2014 palattuani kotiin töistä iltapäivällä. Avasin Koksin huoneen oven sanomatta sanaakaan ja ohjasin sen pihalle hiljaisuuden vallitessa. Koira näytti hämmästyvän sitä, että en puhu sille mitään enkä rapsuttele sitä. Kotiintulonihan on aina ollut melkoinen kaaos, missä koira hyppii yläpystyä ja huutaa mennessään. Kieltämisellä ei ole mitään vaikutusta. Raivaan tieni jotenkuten takaovelle, mistä koira singahtaa tekemään pari kunniakierrosta pihalla, minkä jälkeen se juoksee sisälle hyppimään vähän lisää. Tähän on nyt saatava joku tolkku.

Riekkuminen alkaa nyt vihdoin käydä niin kovasti mun hermoon, että vihdoin olen herännyt tekemään asialle jotakin. Riehuminen saa aikalailla karmeat mittasuhteet silloin, kun haen koiran hoidosta. Sitä haukkumisen ja hyppimisen määrää ei voi sanoin kuvailla.

En puhunut Koksille montaa sanaa ekana päivänä. Käytin sen pihalla pari kertaa remmissä ja laskin ulos pari kertaa yksin. Sisälle se tuli molemmilla kerroilla heti kutsuttaessa. Puolisen tuntia karstasin sen turkkia täyden hiljaisuuden vallitessa.

Illalla kokeilin josko parin tunnin huomioimattomuus saisi sen tokoilemaan paremmin, ja sehän itse asiassa teki hyvin töitä. Otin seuraamista, seuraamisesta istumista, perusasennosta maahan menoa ja muuten vain maihin menoa. Hyvin teki.

Doboiltiin myös vähän. Olotila oli sen verran raivoisa, että kaivoin vihdoin esiin viime kesänä hankkimani tasapainotyynyn ja pumppasin sen täyteen ilmaa. Laitoin sen lattialle, näytin tyynyä Koksille ja se hiffasi heti, että sen päälle pitää laittaa etutassut. Namilla ohjasin sitä pyörimään itsensä ympäri. Vastapäivään oli helpompi.

Kyllä on vaikeaa olla huomioimatta koiraa. Koksi yritti saada huomiota tulemalla napittamaan minua silmiin ollessani sohvalla ja tyrkyttämällä lelua. Olin kuin en olisi nähnytkään sitä. Sen hypätessä syliini käskin sen neutraalisti alas avittamalla hieman kädellä.

Treeneihin ei menty, kun kennelyskä jyllää ihan hulluna. Viimeksi ollaan ohjatuissa treeneissä oltu 8.1.

Yöksi annoin sen tulla sänkyyn, mutta en rapsutellut enkä jutellut yhtään.

Keskiyöllä käytin sen kerran pikapissillä remmissä. Neljän maissa se alkoi vinkua uudestaan ulos, mutta en reagoinut mitenkään. Vinkunaa ja haukkumista jatkui ehkä 10 minuuttia. Sen jälkeen se tuli sängyn viereen mesoamaan. En taaskaan sanonut mitään enkä varsinkaan nostanut sitä sänkyyn. Aikansa meuhkasi ja sitten hyppäsi itse punkkaan.

Päivä 2

Aamulla päästin koiran ulos -17 asteen pakkaseen muutamaksi minuutiksi. Kutsuin sitä kerran sisälle, mihin se ei reagoinut heti. Huono juttu.

Aamuvitskut se tuli ottamaan juosten, kun kutsuin sitä. Ennen töihin lähtöä otin sen hammasharjan esiin. Se kuuli, kun harja ja tahna kolahtivat lasia vasten. Koska se inhoaa hammaspyykkiä, ei se tullut keittiöön kutsusta. Virhe. Pesin sen hampaat hiljaisuuden vallitessa sohvalla, mihin se oli linnoittautunut.

Töihin lähtiessäni Koksi oli vakiopaikallaan mun punkassa, mistä se antoi nostaa itsensä syliin normaalia helpommin. Yleensä se heittäytyy täysin veteläksi, mutta nyt se jopa auttoi itse vähän. Taitaa olla hellyydenkipeä.

Kylläpä oli huono koiranomistaja -olo ajaessani töihin. Ikinäkoskaanmilloinkaan en ole ollut huomioimatta koiraa noin pitkää aikaa. Ehkä olisi ollut syytä.

Töistä ja kaupasta tullessani avasin Koksin boksin oven sanomatta taas mitään. Boksilla tarkoitan tässä siis sen huonetta, ei se missään häkissä päiviään vietä. Pari haukahdusta ja koira suuntasi takaovelle. Jestas. Vakiotervehdykseni "No moooi" on saanut sen todella kiihtyneeseen tilaan. Nyt kun olen ollut hiljaa, on se ollut 95 % rauhallisempi. Tätähän olisi ehkä voinut kokeilla jo aikaisemmin.

Laitoin tulet uuniin, Koksille töppöset jalkaan (pakkasta -17) ja lähdettiin 35 minuutin lenkille. Pakko oli saada vähän raitista ilmaa. Raivostuttaa se, että olen päästänyt tilanteen näin pitkälle. Inkin kanssa olin paljon enemmän natsi, mutta toisaalta se ei ollutkaan tuollainen pieni nappisilmä, minkä riekkuminen nyt ei juurikaan häiritse tai ainakaan kaada kumoon.

Tokoiltiin tänäänkin ja jo vain oli kivaa tekemistä. Luoksetulo oikein hyvä, liikkeestä seisominen samoin, liikkeestä maahanmenossa käsiapu, mutta meni, perusasennosta maahan meni kyllä, mutta empien ja hitaasti. Siinäpä ne päivän kontaktit sitten olivatkin.

Että on hankalaa olla hiljaa koko ilta.

Klo 01 koira pyrki taas ulos, ja käytin sen remmissä. Hätähän tuolla oli. Viideltä alkoi sama älämölö kuin eilisaamuna tehostettuna haukkumisella. Mitä lie mörköjä oli näkevinään. Vartin huutamisen jälkeen siirtyi makariin vinkumaan. Jostain syystä ei edes ärsyttänyt, ehkä siksi, että kello oli soimassa 5.20 ja ylösnousun aika oli joka tapauksessa lähellä. Jos show olisi alkanut neljältä, niin olisi varmasti ottanut pannuun enemmän. Sitkeä sissi toi jätkä on, propsit siitä.

Päivä 3

Aamulla pakkasta -19, joten pihakäynnille oli pakko pukea tossut. Yritti hieman vastustella, mutta alistui kohtaloonsa.

Koira on kahden viime päivän aikana syönyt melko huonosti. Eilen ei ollut edes päiväjärsittäväksi jättämäni kanankaulakaan mennyt alas, vaan se söi sen vasta kun tulin kotiin. Toivottavasti ei hurjasti laihdu, kun eka näyttely on parin viikon kuluttua.

Töistä tullessa samat kuviot kuin edellisinä päivinä eli ovi auki ja koira pihalle. Pari kertaa se hypähti minua vasten ja päästi muutaman hillityn haukahduksen, mutta ei mitään hallitsematonta kaaosta.

Viideltä aloiteltiin huoltotoimenpiteet. Leikkasin kynnet, nypin korvakarvat, putsasin korvat ja konetin kuonon, hännäntyven ja tassut. Hipihiljaa. Etutassujen konetus on edelleen rimpuilurämpyilyä, mutta loppuunhan se oli vietävä tälläkin kertaa. Puolitoista tuntia karstasin turkkia takuttomaksi. Karstaus ei ole mitään mielihommiani, jos ei ole Koksinkaan, mutta jo vain oli kiva pidellä sitä sylissä tassukarvojen selvittelyn ajan. Tunti ja kolme varttia meni koko hommaan.

Tokoilu maistui tänäänkin, oikein erityisen hyvin. Vitsi mitä seuraamista, hieno kontakti ja muutenkin asenne kohdallaan! Kaukoissa se yritti taas hiipiä lähelleni, mutta onnistuin saamaan pari hyvää maa-istu-maa -kombinaatiota. Pitkästä aikaa kokeilin myös maasta seisomista, ja kas, sehän meni upeasti.

Pari kiekkaa otettiin vielä tasapainotyynyllä, etutassut tyynyllä ja ympäri takatassujen avulla ja nyt menivät molemmat suunnat paljon paremmin kuin eilen.

Tämän lyhyen, mutta sitä mukavamman yhteisen treenituokion aikana ja jälkeen koira aivan selvästi nauroi. Näyttäisi tuottavan tuloksia tämä jääkausi ja sydämen kovettaminen. Minulle tämä on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta tuskin koira tästä rikki menee. Päinvastoin.

Päivä 4

Aamulla aloitin karstaamaan taas klo 7.40, sitten pesu ja kuivaus. Aikaa meni yhteensä 2,5 tuntia.

Kahdeltatoista oli trimmausaika ja sieltä päästiin kotimatkalle klo 13.15.

Hoitotoimenpiteiden aikana olin edelleen mahdollisimman hiljaa ja puhuin vain välttämättömän.

Iltapäivällä laitoin koutsille viestiä, että me jatketaan ryhmässä, jos vaan vielä sekaan mahtuu. Treeneihin ei tosin mennä jos kennelyskäepidemia jatkuu edelleen ja uusia sairastumisia tulee esille.

Päivä 5

Vähän ennen puoltapäivää lähdettiin lenkille. Käveltiin ensin uimarannalle, mistä jään kautta venepoukamaan. Matkaa tuli lähes 6 kilsaa ja aikaa meni reilu tunti. Jäällä oli vajaat 10 cm lunta. Lumi hieman paakkuntui koiran tassuihin, joten välillä pysähdeltiin, kun Koksi halusi järsiä paakkuja pois. Koko lenkillä emme nähneet ensimmäistäkään ihmistä lukuunottamatta naapurin isäntää, joka oli auraamassa etupihaa lähtiessämme.

Iltapäivällä katselin telkkaria ja ekaa kertaa sitten keskiviikon pyysin Koksin syliin. Siihen se tuli super iloisena. Annoin sen olla viitisen minuuttia, minkä jälkeen se alkoi mäiskiä tassulla. Saman tien käskin sen alas, ja se totteli välittömästi. Kutsuin sen hetken kuluttua takaisin, ja sitten malttoi jo maata sylissä rauhallisesti. Siinä se pötkötteli ehkä vartin verran, kunnes poistui omia aikojaan.

Illalla tokoiltiin, tasapainoiltiin ja doboiltiin. Kivaa oli. Ja koira kuulolla!

Päivä 8

Jääkausi on jatkunut, ja koira on mm. pihalta kutsuttaessa tullut salamannopeasti sisälle joka ainoa kerta. Odotukset olivat korkealla, kun matkasimme illalla ohjattuihin treeneihin.

Ennen varsinaista treeniä otin pientä pätkää seuraamista, ja jestas mikä asenne ja kontakti! Aivan upeaa pätkää, hienointa mitä koira on koskaan tehnyt.

Siitä olikin sitten vain yksi tie, ja se oli alaspäin. Kehäänmenotarkastuksessa olisi marssinut määrätietoisesti tuomarin ohi. Luoksepäästävyydessä ei pysynyt perusasennossa, vaan nousi ylös ja lipaisi koutsin kättä. Paikkamakuussa menin vain muutaman metrin päähän. Paikallaan se pysyi, mutta haisteli mattoa koko ajan, mistä kävin kieltämässä kaksi kertaa. Tullessani sen vierelle se nousi ylös.

Tämän jälkeen jokaiselle koiralle oli varattu vartti yksilöjuttuja. Me otettiin hyppyä. Koksi oli aivan holtiton, vähän niin kuin Jorma Eton Suomalainen-runossa:

 

”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään”...

Koira siis ei hypännyt kun käskin, hyppäsi kun en käskenyt, hyppeli ilman käskyä omia aikojaan esteen yli ja takaisin, lähti haistelemaan omiaan, tuli jos huvitti. Koppasin koiran syliin, vaihdoin pari sanaa koutsin kanssa ja poistuin kotimatkalle.

Koutsi ehdotti, että voitaisiin kokeilla vielä sitä, että otan treeneihin häkin mukaan ja koira saisi odottaa vuoroaan siinä. Jos ei tekeminen maistu oman vuoron tultua, niin koira takaisin häkkiin. Ehkä testataan tämä vielä. Aika epätoivoiselta vain tuntuu. Jos viikon jääkaudesta käteen jäävä saldo on se, että koira tekee upeasti viisi minuuttia ohjatuissa treeneissä, niin aika heikkoa on. Kotonahan siitä on alkanut tulla varsin kiva kaveri, mutta tavoitteellisen treenaamiseen olisin toivonut ehkä noin tuhat kertaa parempaa tulosta.

Koksi on kaksi

Tänään vietetään Koksin kaksivuotissynttäreitä. Merkkipaalu on sikäli merkittävä, että nyt voidaan virallisesti alkaa metsästää kolmatta, valioitumiseen tarvittavaa sertiä.

Onnea!

10 viikon iässä juuri kotiutuneena.

10-viikkoinen ipana.

 

 

Kesällä 2012.

 

 

Yksivuotissynttärikuva 28.1.2013.

 

 

EN lähde tämännäköisenä mihinkään.

 

 

Eka luoksetuloharjoitus elokuussa 2012.
Kuva: Eeva Pitkänen.

 

 

Kesällä 2013.

Tuomarinkartanon näyttelyssä toukokuussa 2013.
Kuva: Katja Oinonen

 

 

Inkiä muistellen

Inkin kuolemasta tulee tänään tasan vuosi. Olisin niin toivonut saavani pitää Inksun vielä monta monta vuotta. Kuvissa Inkeri rakkaimman harrastuksensa parissa Eeva Pitkäsen kuvaamana.

Pakkaslenkkeilyä

Blogin päivittäminen on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan, kun mielenkiinto alkaa pikkuhiljaa suuntautua ihan muihin juttuihin kuin koiraharrastuksiin (muoks). Myös bloggaus vie tuhottomasti aikaa. En tokikaan ole luovuttamassa tokon suhteen, mutta ehkä suurin palo on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Voihan tämä olla ohimenevä vaihe. Olin huomaavinani muidenkin tokottajien ja aksaajien blogimerkinnöistä, että jonkinlaista hiljaiseloa eletään muuallakin treenirintamalla.

Treenailtu ollaan kotona kuitenkin samoja juttuja mitä tähänkin saakka. Merkissä Koksi alkaa kotona olla aika haka. Kun lähetän sen perusasennosta noin puolentoista metrin päässä olevalle merkille, se menee sinne ripeästi, kääntyy nopeasti minua päin täsmälleen oikeassa paikassa ja sanoo silmillään: "Enkö mä olekin ihan loistava tässä?" Onhan se. Tällaisia hetkiä vaan on meidän treenaamisessa liian vähän.

Talvi tuli vihdoin viikko sitten. Tällä viikolla on pakkasta ollut viidentoista asteen verran joka päivä. Lenkillä ollaan pärjätty töppösillä, koira siis. Onneksi viime talvena ei Rahulan Rehussa ollut tarjolla kuin punaisia fleecetossuja, sillä ne näkyvät hyvin lumea vasten, jos sattuvat putoamaan kesken lenkin. Yllättävän hyvin nämä Joken tossut kestävät tassuissa. Pari kertaa olen joutunut virittämään yhden tossun takaisin jalkaan.

Näyttelykausi alkaa piakkoin. Viimeisen sertin metsästys alkaa.

Tänäänkin oli upea pakkassää, mittarissa -16 astetta. Pakko oli ottaa kamera lenkille mukaan.

 

 

 

 

Eka kokeenomainen treeni

Tänään tehtiin ohjatuissa harjoituksissa ihkaensimmäinen täysipitkä kokeenomainen treeni. Läsnä olivat ryhmän kaikki seitsemän koirakkoa. Liikkurina toimi ryhmän koutsi ja tuomarina Koksin alkeiskurssin vetäjä S.

Kehäänmenotarkastus meni oikein hyvin, koira ei väistellyt yhtään.

Luoksepäästävyys meni myös todella hyvin. Koira pysyi melko hyvin paikoillaan koko katselmuksen ajan. Meidän vuorollamme Koksi istui hyvin paikoillaan ja antoi koskea itseensä väistämättä lainkaan. Tässäpä ne hyvät jutut sitten olivatkin.

Paikkamakuuta odotellessa ja hihnoja irroittaessa Koksi katseli vierustoveriaan, bc:tä minkä se on tuntenut koko ikänsä ja josta se todella pitää. Tänään kaveri herätti jostain ihme syystä antipatioita ja Koksi alkoi murista sille hiljaa. Murista! Ei ikinä ole tuollaista tehnyt. Ei keskittynyt yhtään minuun, vaan jatkoi vierustoverin jallittamista. Ei mennyt maahan ekalla eikä tokallakaan käskyllä vaan vasta kolmannella ja namin avulla. Just. Jäi kuitenkin paikoilleen, mutta noin minuutin kuluttua nousi ylös nuuskimaan mattoa. Tätä ennen olin kerran jo kieltänyt sitä nuuskuttelusta. Vein sen takaisin paikoilleen. Sitten kun aikaa oli jäljellä enää puoli minuuttia, jätkä nousi istumaan. Ei kun takaisin. Tällä kertaa jäin parin metrin päähän. Palattiin koiran luo, ja malttoi sentään olla maassa ja tulla perusasentoon vasta kutsusta. Koskaan ei ole koira paikkamakuusta lähtenyt hiippailemaan, ei ikinä. Ei tajua.

Seuraaminen kytkettynä oli ponnetonta, mutta oli siinä pari hyvää pätkää, erityisesti vasemmalle kääntymiset. Kerran jouduin kysymään mitä liikkuri käskytti, kun en vain kuullut. Seisahduksissa koira erkani joka ainoa kerta, katsoi silmiin ja tuli sivulle vasta pyynnöstä.

Vapaana seuraaminen ei ollut juuri parempaa. Muutaman askeleen verran se jaksaa keskittyä seuraamaan, ja silloin tekeminen on todella hienoa, mutta se on vain se muutama sekunti.

Liikkestä maahanmenossa tarvittiin tietysti käsiapu, mutta se sentään meni maahan ja jäi paikalleen. Se antoi minun myös tulla vierelle väistämättä yhtään.

Luoksetulossa lähti hiippailemaan perääni. Vein sen takaisin, ja sitten pysyi paikoillaan ja tuli kivasti sivulle.

Liikkestä seisominen onnistui ihan hyvin, mutta vierelle tullessani se väisti todella paljon.

Tokohypylle varasti ensin ja sitten tarvitsi 2 vai peräti 3 käskyä. Hypyn jälkeen kääntyi minuun päin ja jäi odottamaan, mutta kun tulin sivulle, ahdistui se oikein tosissaan ja hyppäsi esteen toiselle puolelle. Se oli liikkunut tosi paljon estettä kohti, ja se joutui mielestään varmaan loukkuun esteen ja minun väliin, jolloin se ei vaan pystynyt olemaan niin tukalassa paikassa. Kutsuin sen takaisin ja sivulle, mistä vapautus.

Ei ole hurraamista. Vinkkinä S. käski käyttää jäävissä rasiapalkkaa, jolloin koira vapautetaan rasialle. Pitää vielä perehtyä tähän palkkausmuotoon paremmin.

Lisää kokeenomaista ja häiriötreeniä, näin se vain menee.

Kurreilua ja noudon alkeita

Facessa tuli juttua L:n kanssa esineiden noutamisesta. Kerroin, että Koksi ei osaa hakea tai pikemminkin hakee kyllä mutta ei palauta eli lähtee vain rallattamaan esine suussaan milloin mihinkin. L neuvoi ottamaan koiran kiinni ja asettamaan jonkun esineen, muun kuin lelun (pyykkipojan, hammasharjan, lompakon siis sellaisen esineen, minkä koira suostuu ottamaan suuhunsa, mutta ei pidä sitä liian ihanana) nurkkaan ja pyytämään koiraa sitten tuomaan se. Nurkkaan siksi, että koiralla ei ole poispääsyä muualle kuin minuun päin, jolloin palautusasento on väistämättä oikea. Kokeilin tätä siten, että asetin pienen pyöreän muovipurkin nurkkaan, osoitin sitä ja sanoin "tuo". Koira kävi pari kertaa nuuskimassa purkkia, mutta ei ottanut sitä suuhunsa. Se ymmärsi, että haluan siltä jotakin, mutta se ei ymmärtänyt mitä. Se tarjosi maahanmenoa, jolloin vaihdoin esinettä ja kokeilin samaa hommaa hiuspompulalla. Sama juttu: useita nuuskutuksia, kysyvä katse ja maihin meno.

Sain Facessa lisävinkkejä: "hetsaa koiraa vähän enemmän ja heitä esine lattiaa pitkin ja päästä koira perään juuri ennen kun esine pysähtyy. Kun se nuuhkii sitä, kokeile vaikka äänellä kannustaa". Kokeilin kolmannella esineellä, nahkaisella avaimenperäpussukalla. Pidin Koksia kiinni, heitin avaimenperän metrin päähän ja kannustin oikein kunnolla, kun se yritti ottaa sitä suuhunsa, mutta kävi kuitenkin maahan. Uusi heitto, jolloin se otti esineen suuhunsa, mutta yritti karata sen kanssa. Otin esineen itselleni ja kokeilin vielä kerran. Heitto, käsky "tuo", koira menee esineen luo, meikäläinen kannustaa kuin urheilukilpailuissa, koira ottaa esineen suuhunsa, kääntyy minuun päin, ottaa kaksi askelta ja pudottaa esineen eteeni, kuten olin toivonutkin. Tästä vaihtokauppana lelu ja vetoleikki ja hurjat bileet noin ylipäätään.

Kiitokset virtuaalikoutsille tätäkin kautta!

Kokeilen huomenna uudestaan. Esineen haku ja luovutus pitää saada kuntoon jos mielimme edetä tokossa.

Tänään oli neljäs kurreharjoitus ja kas, koira hiffasi nyt mitä siltä haluan. Tällä hetkellä se istahtaa napakasti ja nostaa etutassunsa ilmaan pitäessäni nakinpalaa sen kuonon yläpuolella. Vielä ei asento ole täydellinen, mutta sain jo liitettyä siihen vihjesanan (kurre).

Merkille lähetin koiran reilusta metristä kaksi kertaa, ja molemmat suoritukset olivat erinomaisia.

Seuraaminen oli täpäkkää, samoin liikkeestä seisominen.

Teimme myös yhden luoksetulon, missä ei ollut moitteen sijaa.

Takapään harjoitteena otettiin pitkästä aikaa sivuaskeleita ja pientä paikallaan pyörimistä, missä ohjaaja siirtää kantapäitään vastapäivään ja koira liikkuu mukana ja korjaa perusasentoa liikkeen mukaan. Tätä pitää harjoitella lisää, sillä Koksi loittoni aavistuksen liikaa, kun riittäisi melkein, että se korjaisi ainoastaan takapään asentoa. Tässäkin liikeessä koira selkeästi ahdistuu, kun se joutuu olemaan liian lähellä seisovan ihmisen vieressä.

Hallilla olisi ollut illalla kiva tokorata kaikille tokottajille, mutta en päässyt lähtemään. Ehkä ensi kerralla.

Tämänpäiväisistä treeneistä jäi pitkästä aikaa todella hyvä mieli.

Yhteenvedon aika

Monien muiden bloggareiden lailla on aika tehdä yhteenveto kuluneesta vuodesta.

Vuosi sitten tein yhden ainokaisen uudenvuodenlupauksen, sen, että harjaan Koksin hampaat päivittäin. Lupaus piti kesään saakka, jolloin alkoi suksi lipsua. Tällä hetkellä hampaat harjataan useamman kerran viikossa, mutta ei päivittäin. Pitääkin uusia tämä lupaus, sillä Koksi on kova pusuttelemaan ja tuoksahtava hengitys ei ole mukava juttu.

Vuosi alkoi kurjasti Inkin poismenolla kuukausi jouluaatosta. Jos tästä pitää väkisin jotain positiivista etsiä, niin Koksi reipastui todella paljon, kun Inki ei ole enää ollut laittamassa sitä ruotuun. Ikinä koskaan milloinkaan en olisi uskonut, että Inki ei tule toimeen toisen koiran kanssa. Olin naivisti kuvitellut, että se ottaa Koksin pennukseen ja ne elävät symbioosissa onnellisina elämänsä loppuun asti. Toisin kävi. Tämä on merkittävä syy siihen, miksi mietin todella tarkkaan ennen kuin otan toisen koiran. Vaikka Koksikin rakastaa kaikkia koiria, niin on hyvin mahdollista, että sekin kehittäisi jonkinlaisen lievää vakavamman antipatian perheen toista koiraa kohtaan. Mistä näistä tietää, elikoista.

Vuoteen mahtui monta eläinlääkärikäyntiä. Maalis-toukokuussa koira oksenteli runsaasti ja toukokuussa sillä oli lievä kennelyskä. Kesästä tähän päivään saakka on mennyt paremmin.

Fysioterapeutti Hannele Kerkelällä käytiin kaksi kertaa, koska huolestuin siitä, että Koksi ei venyttele takaosaansa. Ohjeeksi saatiin venyttely- ja jumppaohjeita, mitä noudatin useita kuukausia ilman sen kummempia tuloksia. Kaksi kertaa Koksi on takaosaansa venyttänyt käyntien jälkeen, mutta en ole enää kolmatta kertaa Jyväskylään ajanut, kun vastaanottoajat ovat minulle todella hankalat. Kolme kertaa olemme käyneet koirahieroja Krista Korppisella, viimeksi joulukuussa, jolloin Krista sanoi koiran olevan hyvässä kunnossa eikä jumeja löytynyt mistään. Jatkamme käyntejä Kristalla heti tammikuussa.

Huhtikuussa käytiin terveystarkissa Lahdessa ns. Pärnäsen korjaamolla. Sieltä olikin kotiintuomisina hyviä uutisia: terveet silmät, polvet nollaa, kyynärät 0/0, lonkat B/B. Kuvautin epävirallisesti myös selän ja olkanivelet eikä niissä ollut huomauttamista.

Syömisen kanssa taisteltiin kevääseen saakka, jolloin jätin kuivamuonan kokonaan pois. Nyt Koksi saa nappuloita ainoastaan nameina silloin kun itse syön herkkuja sohvalla. Koksi tulee vaatimaan oman osansa, jolloin haen sille kourallisen nappuloita ja syötän ne sille yksitellen siten, että Koksin etutassut ovat sohvalla. Tämä on ainoa hetki milloin se kuolaa.

Koira syö nyt pääosin sian kurkkutorvea ja muita lihoja. Maksaa ja mahaa se syö satunnaisesti, mutta ei koskaan peräkkäisinä päivinä. Mene ja tiedä miksi, ei vain syö. Lohi on yök. Tonnikala uppoaa joskus. Kasvismössöjä se ei ole koskaan suostunut syömään. Raaoista kasviksista sen herkkua on paprika. Porkkana menee joinakin päivinä. Hedelmistä se syö joskus pienen palan banaania. Lisäksi annan päivittäin monivitamiinitabletin ja öljyjä. Sen paino on vakiintunut 5,2 kiloon, mikä ei ole hääppöisesti, mutta kun ei ruoka tartu, niin se ei vaan tartu. Paino saattaa nousta 5,5 kiloon, mutta ei se niin korkealla yleensä kauaa kestä. En jaksa enää stressata koiran syömisestä. Ihmeellisintä on se, että hoidossa se syö aina paljon enemmän kuin kotona.

Koiranäyttelyissä käytiin 6 kertaa, joista tuloksena oli himoitsemani 2 sertiä. Tässä saavutimme tavoitteemme. Sertit tulivat perättäisistä näyttelyistä elokuussa; eka Joensuussa ja toka Kouvolassa. Aiemmin kesällä saimme kolme varasertiä. Voiko olla harmittavampaa tulosta kuin VASERT? Ei voi.

Nyt vain odotellaan tammikuisia kaksivuotissynttäreitä, jotta voidaan lähteä metsästämään valioitumissertiä. Kotkan kv-näyttelystä saatiin muuten myös varacacib. Olen ymmärtänyt, että se vahvistetaan automaattisesti cacibiksi meidän tapauksessamme (cacibin saanut koira oli vahvistettu kansainvälinen muotovalio), mutta taidan kuitenkin tehdä anomuksen, ettei homma jää roikkumaan.

Agilitya harrastettiin sekä ryhmässä että omatoimisesti. Merkittävää edistymistä ei tapahtunut eikä koira ole lajiin syttynyt. Koksi saavutti kisaiän heinäkuussa, mutta koska kontaktit, kepit ja keinu eivät olleet kunnossa, en halunnut lähteä kisaamaan keskeneräisellä koiralla. Nyt on motivaatiokin niin lopussa, että agiambitiot on nyt unohdettu täysin.

Tokon treenaamista ollaan jatkettu läpi koko vuoden. Paljon vaatii vielä töitä kokeisiin meno, mutta tavoitteena olisi lähteä ainakin möllitokoihin vuonna 2014, kenties jopa virallisiin kokeisiin.

Muita harrastuksia ovat olleet doboilu ja sulan maan aikoihin juoksu. Kärsin valitettavasti valkovarpaisuudesta tai Raynaud'in oireyhtymästä, mikä rajoittaa juoksemista todella tehokkaasti. Jo +5 asteen lämmössä alkavat päkiät kipeytyä ja mennä tunnottomiksi, mistä vaiva siirtyy ensin pikkuvarpaaseen ja siitä muihin varpaisiin. Lopulta kävely ei tahdo onnistua enää lainkaan. Inha vaiva, mihin ei ole muuta apua kuin riittävän lämpimät jalkineet. Back on Trackin sukat olen todennut loistaviksi myös.

Harrastuksiin voinee lukea myös turkin kunnostuksen. Aikaa se vie useita tunteja viikossa.

En halua asettaa varsinaisia tavoitteita ensi vuodelle, mutta takaraivossa takoo tokouran edistäminen jonkinlaisissa kokeissa. Ja tietenkin se viimeinen serti näyttelyistä. Katsotaan miten käy.

Viimeisiä hetkiä Inkin kanssa 24.1.2013.

 

 

Uudella treenikentällä Raviksella. Kuva: Eeva Pitkänen.

Helsingin näyttelyssä 12.5.2013.
Kuva: Katja Oinonen.

Takuttava asennepanta.

Jouluaattona 2013.



Eka SERT Joensuussa 9.8.2013.

Viimeiset aksatreenit

Ajelin aamulla hallille treenaamaan pitkästä aikaa. Kuvittelin olevani ainoa hurahtanut ollessani perillä ennen kahdeksaa, mutta sekä toko- että agihalleissa oli jo porukkaa harjoittelemassa. Odottelusta ei onneksi tullut pitkä vaan heti kasin jälkeen pääsin agihalliin.

Päivän teemana agissa oli katsastaa koiran motivaatiotilanne. Eipä ollut homma muuttunut yhtikäs mihinkään sitten viime treenien eli sitä ei vaan nappaa, ei sitten yhtään. Muutaman esteen se suorittaa mielellään, mutta sitten sen keskittyminen herpaantuu täysin ja se viis veisaa ohjauksestani. Paras pätkä taisi olla viisi hyppyä ja pari putkeen menoa. Muutoin se juoksenteli mihin nenä näytti. Puomi oli edelleen mörkö, tosin sain sen menemään sen kokonaan reippaasti kannustaen, vaikka sitä hieman jännitti. Puomin suorittaminen ei sen toimintakykyyn kuitenkaan vaikuttanut, vaan sen jälkeen teimme vielä muutaman hupipätkän. Mitään tekemisen iloa ei ollut havaittavissa. Mikään sitä ei motivoi tekemään - eivät namit eivätkä lelut.

En näe mitään järkeä hakata päätä seinään tämän enempää. Jos koiraa ei huvita, niin tehdään sitten jotain sellaista mistä se nauttii ja mihin se oikeasti syttyy. Tokossa se on ainakin huomattavasti enemmän kuulolla ja sillä on suurempi motivaatio tehdä minulle. Samaisessa hallissa siirryin tänään pienimuotoiseen tokotreeniin. Esteet eivät todellakaan olleet mikään ongelma tässä. Estehullun koiran kanssa agiesteiden välissä tokon treenaaminen on haastavaa, mutta ei meille. Koksille oli ihan sama vaikka metrin päässä ammotti putken suu, mihin putkihullu koira olisi juossut päätä pahkaa. Ei Koksi.

Tokossa otin lähinnä seuraamista kävellen ja juosten. Kontakti pysyi aavistuksen paremmin pitäessäni lelua vasemmassa kainalossa, mutta hommia tämä vaatii edelleen. Kotona koira seuraa liian kaukana, mutta tänään se edisti. Pari todella hyvää pätkää tehtiin kuitenkin, mistä olin iloinen.

Jääviä liikkeitä treenasin itse peruuttaen + takapalkalla. Tällä tavoin koira pysähtyi todella täpäkästi. Maahan menossa tarvittiin edelleen paljon käsiapuja.

Kaukot olivat tänään vaikeita, mutta pari hyvää suoritusta saatiin kuitenkin tehtyä.

Kotiin ajaessa oli tyhjä olo. Agility on ollut iso osa elämääni niin monen vuoden ajan lukuunottamatta tätä syksyn/alkutalven taukoa. Odotukset olivat korkealla Koksin suhteen tällä saralla. Alku sujuikin hyvin Eevan ohjauksessa, mutta sen jälkeen homma ei ole edistynyt oikeastaan ollenkaan. En vain osaa ohjata enkä motivoida. Kurja juttu, mutta en halua olla vuoden kuluttua tilanteessa, missä saldona on tunteja ja taas tunteja hallilla, tuhansia kilometrejä auton mittarissa ja kisakirjassa pelkkää tyhjää tai pahimmassa tilanteessa ei edes kisakirjaa hankittuna. Aksatkoon taitavammat.

Räjähdys

Vietin päivän naapurikaupungissa alennusmyynneissä. Kotiin tullessa Koksi kertoi: "Toi peti vaan räjähti. Eikö ole uskomaton juttu?"

Olin jättänyt koiran poikkeuksellisesti kodinhoitohuoneeseen enkä sen omaan huoneeseen. Oma vika.

Poutaa - lenkille siis

Tänään ei satanut läheskään niin paljon kuin eilen. Ei suorastaan lainkaan. Tästä innostuneena pakkasin koiran autoon ja lähdimme lenkkeilemään ihmisten ilmoille Graanin maisemiin. No, ihmisiä siellä nyt ei niin mahdottomasti ollut, mutta alkaa pikkuhiljaa kaivata vaihtelua päivittäisiin reitteihin. Rantareittiä pitkin oli mukava tallustella. Koksi imppasi kaupungin hajuja ihan hulluna.

Kotiin palattuamme lähdimme vielä toiselle lenkille, kun edelleenkään ei satanut. Kosteaa ulkona toki on, ja säännöllisin väliajoin jouduimme pysähtymään nyppiäkseni koivun oksia koiran turkista.

Illansuussa oli turkin huollon aika. Leikkasin koiran kynnet, karstasin sitä vajaan tunnin ja konetin kuonon, hännäntyven ja käpälät. Etutassujen konetus on edelleenkin Koksin mielestä äärimmäisen vastenmielistä. En voi käsittää, miten se jaksaa rimpulla vastaan vielä tänäkin päivänä.

Toki myös tokoiltiin. Ohjelmassa oli seuraamista, jäävät liikkeet, merkki (lähetys noin metristä, meni seisomaan luotisuoraan minua kohti jääden paikalleen hienosti, jes!) ja kaukot. Kaukoissa pyrin lisäämään välimatkaa, mutta yli metrissä koira halvaantuu vielä täysin.

Pitkästä aikaa myös doboiltiin. Yritän opettaa Koksin laskemaan etutassunsa maahan siten, että sen takapää jää pallolle, jotta saan sen venyttämään takaosaansa. Jostain syystä hieronnat ja venytykset ovat jääneet täysin. Pitää ryhdistäytyä.

Uutena höpöhöpöjuttuna aloin opettaa kurrea eli liikettä, missä koira istuu ja pitää etutassujaan ilmassa rinnan kohdalla oravan lailla. Viitisen minuuttia naksuttelin, ja koira nosti jo useamman kerran etutassunsa ilmaan. Tästä se lähtee.

10 vuotta Isan kuolemasta

Ensimmäisen koirani, saksanpaimenkoiranarttu Isan (Garon Isadora) poismenosta on tänään kulunut 10 vuotta. Iso pala sydäntäni meni Isan mukana.

Isa oli juhannuspentu. Se syntyi 25.6.1995. Minulle ei koskaan pitänyt tulla sakemannia. Se oli yksi niistä harvoista roduista, minkä pentua en missään tapauksessa itselleni halunnut. Sydämeni suli kuitenkin täysin, kun näin yhdeksänviikkoisen sakemannin pennun tallustelevan Lappeenrannassa Kasinon edustalla isoine korvineen. Tämä tapahtui kesä- tai heinäkuussa 1995. En ollut koskaan nähnyt yhtä suloista koiranpentua. Muutaman viikon kuluttua silmiini osui myynti-ilmoitus Helsingin Sanomissa. "Myytävänä saksanpaimenkoiranpentuja Jyväskylässä." Niitä lähdettiin katsomaan siltä istumalta. Tuolloin ei käynyt pienessä mielessäkään, että ehkä sukutauluja olisi hyvä edes jonkin verran vilkaista. Ehei. Narttupentu varattiin, ja se haettiin kotiin Susannan päivänä 11.8.

Isalla oli todella suuria iho-ongelmia koko ikänsä. Ne alkoivat korvien töhnimisenä pikkupentuna ja jatkuivat kutisevana ihottumana läpi sen elinajan. Noin vuoden ikäisenä selvisi eliminaatiodieetin avulla, että se on allerginen naudalle. Tämä helpotti sen elämää huomattavasti, sillä iho-oireet pysyivät melko hyvin kurissa kunhan se ei saanut murustakaan naudanlihaa. Korvissa sillä oli hiivaa säännöllisen epäsäännöllisesti.

Kesäisin Isa rakasti uimista. Isan ensimmäinen koti sijaitsi Saimaan rannalla. Se olisi ollut koko ajan järvessä, jos sitä ei olisi estänyt. Se kahlasi rantaveteen ja lähti uimaan pienen lenkin palaten takaisin omia aikojaan. Mielelläni olisin antanut sen puljata vedessä vaikka koko kesän, mutta märkä turkki hautoi sen ihoa, ja seurauksena oli vähintään kerran kesässä kurja vaiva; märkivä hot spot.

Isan kaveriksi otettiin saksanpaimenkoirauros marraskuussa 1995. Furi oli upea kakara - vilkas ja rohkea pentu. Raivokkuudestaan se nimensäkin sai (furious). Ikävä kyllä sillä oli synnynnäinen munuaisvika, ja se jouduttiin lopettamaan 16-viikkoisena pentuna.

Toinen sakemanniuros tuli taloon kesällä 1996. Ferro (Qwaydon's Ferro) oli syntynyt 7.2.1996 ja oli meille tullessaan noin neljän kuukauden ikäinen. Koirista tuli nopeasti hyvät ystävät. Ferro oli muuten kiva koira, mutta jälkeenpäin ajatellen sen on täytynyt olla koko ajan kipeä, sillä uloslähteminen sen kanssa oli mahdotonta riekkumista, välillä jopa näykkimistä. Käveltyään pienen hetken sen vasemman takajalan liikerata muuttui kummallisen kiertäväksi. Sillä oli varmasti lonkkakipuja. Myöhemmin se joutui karkureissun seurauksena auton tönäisemäksi aivan kotipihan lähellä, ja sen jälkeen se alkoi kävellä niin huonosti, että se jouduttiin lopettamaan neljävuotiaana.

Isa ja Ferro oppivat veneilemään pienestä pitäen. Ensimmäisellä venereissulla, ollessaan 9 viikon ikäinen, Isa putosi Susanna-veneestämme. Se saatiin onneksi noukittua ylös. Mitään traumoja sille ei putoamisesta aiheutunut. Seuraavassa veneessämme, Oskarissa, Isa ja Ferro pitivät vahtia mm. Anttolan satamassa. Olimme jättäneet koirat alakertaan korkean portin taakse lähtiessämme kauppareissulle, mutta jotenkin ne olivat könynneet sen yli ja pasteerasivat yläkannella palatessamme veneelle. Eipä tarvinnut ainakaan pelätä kutsumattomia vieraita veneessä kahden sakemannin ollessa vahdissa.

Isan kanssa ei oikeastaan harrastettu mitään muuta kuin lenkkeilyä ja yleistä pöllöilyä. Agilitya kokeilin pari kertaa, mutta se oli sen verran koira-aggressiivinen, että sen lähdettyä jahtaamaan erästä pikkukoiraa toisissa treeneissä, katsoin parhaaksi vetäytyä koko touhusta. Näyttelyihin sen kanssa ei voinut mennä, sillä se oli aivan liian suuri nartuksi. Se painoikin reilusti yli 30 kiloa.

Pidin Isaa hyvin harvoin hihnassa. Se juoksenteli muutaman metrin päässä minusta, ja tuli aina vierelle kutsuttaessa. Yhden ainoan kerran se ei ollut antaa kiinni. Tämä tapahtui sen ollessa noin neljän kuukauden ikäinen. Olimme kyläilemässä Helsingissä ja lähdin käyttämään koiran aamulenkillä läheisessä metsikössä. Laskin sen tietenkin irti. Kotiinlähdön koittaessa mimmi ei tullutkaan luo, vaan lällätteli muutaman kymmenen sentin päässä puolen tunnin ajan. Vihdoin sain sen kiinni. Tämä episodi jäikin viimeiseksi, jos ei ota mukaan paria karkureissua, mistä se onneksi palasi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.

Isa ei oikein sietänyt Ferron lisäksi muita koiria, varsinkaan kytkettynä ollessaan. Se oli myös kova piippaamaan, mikä oli todella ärsyttävä piirre. Muita huonoja puolia sillä ei ollutkaan, jos nyt mahdotonta karvanlähtöä 365 päivää vuodessa ei ota huomioon.

Kesällä 2002 muutimme vuonna 1969 rakennettuun taloon. Isa nukkui tässäkin talossa lattialla sänkyni vieressä. Makuuhuoneessamme oli alkuperäinen kokolattiamatto. Ihmettelin, kun Isan iho-oireet lisääntyivät räjähdyksenomaisesti heti muuttomme jälkeen. Vasta Isan kuolemaa seuraavana kesänä, kun revimme kaikki kokolattiamatot pois tajusin, mistä ongelmat aiheutuivat. Matot olivat aivan murenemispisteessä ja täynnä kaiken maailman itiöitä ja muita ällötyksiä. Isa-rukan iho ei yksinkertaisesti kestänyt tätä. Jos olisin tämän tiennyt, olisin ehkä saanut pitää sen luonani kauemmin.

Jouluna 2003 jouduin vihdoin tekemään päätöksen Isan päivien päättämisestä. Sen iho oli todella huonossa kunnossa kaikesta hoitamisesta huolimatta. Päätös olisi pitänyt tehdä jo puoli vuotta aiemmin, mutta en vain voinut luopua koirasta.

28.12.2003 oli hirvittävä päivä. Iltapäiväksi oli varattu aika eutanasiaan. Vein Isan aamupäiväksi työpaikalleni saadakseni olla sen kanssa viimeiseen saakka. Työmatkalla soi radiossa Eric Claptonin Tears in heaven. En voi vieläkään kuunnella tätä kappaletta itkemättä.

 

Juhannuskoira Isa viimeisenä juhannuksenaan vuonna 2003.

 

Joulutreenailuja

Onpahan ollut varsinainen joululoma kelien suhteen - plussan puolella kaikkina muina päivinä paitsi jouluaattona ja vettä on vihmonut joka päivä enemmän tai vähemmän. Koira on joka ainoalla lenkillä kastunut likomäräksi vähintään tassuistaan ja mahastaan. Lumesta ei ole tietoakaan.

Treenailtu ollaan samoja juttuja mitä aiemmin joulukuussa eli jääviä liikkeitä, kaukoja, luoksetuloa ja merkkiä. Missään näistä ei mitään varsinaista läpimurtoa ole tapahtunut, mutta ehkä aavistuksenomaista edistymistä kuitenkin. Näillä mennään loppuvuosi.

20.12.2013 käytiin trimmissä. Seuraavana päivänä frisyyri oli muisto vain.

Vuoden viimeiset tokotreenit

Ryhmätreeneissä taas yksi ryhmäläisistä teki kehäänmenotarkin ja luoksepäästävyyden. Näyttivät taas molemmat vähän ahdistavan Koksia. Kehääntulotarkastuksessa se iski takapuolensa maahan ja luoksepäästävyydessä taas nousi seisomaan ja nuuhkutteli tuomarin sormia, mutta ei kuitenkaan väistänyt.

Paikkamakuu oli pidemmästä matkasta mitä ollaan koskaan tehty. Koksi kesti paikoillaan todella hienosti. Kerran se käänsi päätään oikealle ja kerran laittoi kuononsa lattiaa vasten (takuulla imppasi jotain hajuja), mistä kielsin. Hyvin se oli siihen verrattuna, että sen vieressä ollutta koiraa käytiin palkkaamassa välillä. Yksi taisi rivistä nousta seisomaankin.

Seuraavaksi mentiinkin koutsin tekemää kokeenomaista rataa, missä oli seuraavat osiot:

- seuraaminen + tötsän kiertäminen
- liikkeestä seisominen + koiran kiertäminen koiran pysyessä paikoillaan
- liikkeestä maahan meno, ohjaaja jatkoi eteenpäin noin viisi askelta ja palasi koiran luo, mistä perusasento
- neljän merkkikartion kiertäminen joko loivasti tai terävin kulmin oman valinnan mukaan
- luoksetulo
- tokohyppy

Kaikki viisi koirakkoa tekivät kelpo suorituksia. Koksin seuraaminen oli välillä väljää, mutta esimerkiksi neljän merkkikartion kierrossa se piti hyvin kontaktia. Tärkeää on, että liikun itse riittävän reippaasti enkä jää odottelemaan koiraa. Luoksetulo oli hyvä, tosin annoin käsimerkin. Tokohyppyyn se ensin varasti, mutta saatuani sen takaisin perusasentoon suoritti se hypyn tokalla käskyllä ja jopa jäi paikoilleen seisomaan hypyn taakse - ei kohtisuoraan hyppyä kohti, mutta ihan kohtuullisen hyvin.

Sitten muodostimme jonon, missä viimeinen koirakko lähti etenemään kiertäen muut koirakot ja asettui sitten ensimmäiseksi. Tätä jatkettiin myös siten, että eka koirakko kääntyi muita vasten ja pujotteli naamatusten. Molemmat osoittautuivat aika vaikeiksi tehtäviksi. Koksi ainakin oli silminnähden epävarma ja jännittynyt. Hyvä harjoitus, näitä lisää. En olisi uskonut, että erilainen muodostelma seuraamisessa voi vaikeuttaa hommaa merkittävästi. Yleensähän me ollaan seurautettu ympyrässä, ei jonossa.

Aivan lopuksi jokainen sai treenata yksilönä mitä halusi. Minä halusin ottaa kaukoja. Ylläri, ne eivät sujuneet niin hyvin kuin kotona, mutta kuitenkin hyväksyttävästi.

Nyt kun ollaan kotona treenattu päivittäin, niin kyllä sen eron treenaamattomuuteen näki hyvin selvästi. Koira ei ollut yhtään niin kuutamolla kuin viimeksi.

Nämä olivatkin vuoden viimeiset ohjatut treenit. Seuraavat ovatkin sitten uudenvuodenpäivänä. Kiitokset kaikille treenikavereille - hauskaa on ollut! Jatketaan samaan malliin! Suurin kiitos tietysti koutsille. Kiitos kärsivällisyydestäsi ja erinomaisista opeista. Ohjauksessasi on hienoa treenata!

Viikon kotitokotreenit

Viikon ajan ollaan taas treenattu päivittäin vähintään kerran, joinakin päivinä jopa kaksi kertaa. Ohjelma on ollut joka päivä sama:

- jäävät (lähinnä seisominen): kotona jää taas hyvin paikoilleen ja antaa tulla viereen pysyen paikoillaan. Vielä pitää treenata sitä, että koira pysähtyy täpäkästi, nyt se usein ottaa vielä askeleen tai kaksi stop-käskyn saatuaan. Maahan menossa tarvitsee käsimerkin edelleen.

- hypyn jälkeistä paikallaan pysymistä on harjoiteltu siten, että olen asettanut sen tuolin taakse seistä tönöttämään, liikkunut parin metrin päähän ja palannut sen viereen.

- merkki: välillä osaa mennä seisomaan täsmälleen oikeaan asentoon ja toisinaan taas on ihan missä sattuu, useimmiten siten, että se seisoo merkin oikealla puolella itsestäni katsottuna

- kaukot: maahan-istu-seiso -kombinaatio on parantunut entisestään kotona. Nyt Koksi reagoi hyvin myös käsimerkkeihin

Kivoja kotitreenejä ja Korrin leikitysluento

Tormakoiduin huonosti menneiden ryhmätreenien jälkeen. Ollaan harjoiteltu merkkiä todella lyhyestä matkasta (menee taas suoraan merkin taakse seisomaan, mutta kaipaa vielä käsiapuja), jääviä (seisominen ok, ihan eri tasolla kuin hallilla, maahanmeno taas ottanut takapakkia eli annan käsiavun tässäkin), istu-maahan-seiso -kombo menee aika kivasti, vaikka räväkkyys puuttuu edelleen. Tokohypyn loppuasentoa ollaan myös treenattu. Treenit olen pitänyt lyhyinä ja kehunut suullisesti ja leikillä onnistuineiden suoritusten jälkeen. Meillä on ollut oikein kivaa!

Lauantaina olin Juha Korrin leikitysluennolla. Olipa erinomaisen mielenkiintoinen tilaisuus - paljon asiaa ja luennoitsijalla todella hyvä ulosanti. Yritän ehtiä kirjoittaa muistiinpanot blogiin myöhemmin. Laura oli tehnyt luennosta huippumuistiinpanot omaan blogiinsa. Kiitos Laura, että saan linkittää!